Muurahainen ja heinäsirkka

Oli kirkas, kuuma kesä. Isolla vihreällä niityllä istui heinäsirkka korkean heinänkorren päällä. Hän soitti pientä viuluaan ja lauloi: "Kesä on tullut, taivas on sininen, oi mikä päivä olla ihan tekemättä mitään, tralalaa!" Hän tanssi ja hyppeli ja soitti koko päivän. Aurinko paistoi, ja kukat nyökyttelivät musiikin tahtiin.

Alhaalla marssi ohi pitkä muurahaisten jono. Jokainen muurahainen kantoi selässään vehnänjyvää tai siementä. Vasen, oikea, vasen, oikea! "Hei, muurahainen!" huusi heinäsirkka. "Miksi teet työtä niin kovasti näin aurinkoisena päivänä? Tule laulamaan kanssani!" "Anteeksi, en voi", sanoi pieni muurahainen. "Keräämme ruokaa talveksi. Sinunkin pitäisi tehdä samoin." "Talveksiko?" nauroi heinäsirkka. "Talvi on vielä kaukana!"

Joka päivä oli samanlainen. Muurahaiset tekivät työtä, ja heinäsirkka leikki. "Heinäsirkka, päivät käyvät lyhyemmiksi", sanoi muurahainen. "Aikaa on vaikka kuinka!" hän lauloi. "Heinäsirkka, yöt käyvät kylmemmiksi", sanoi muurahainen. "Aikaa on vaikka kuinka!" hän lauloi taas. Ja hän soitti viuluaan lehtiriippumatossaan, kun muurahaiset täyttivät kotiaan jyvillä ja siemenillä, huone huoneelta, huone huoneelta, huone huoneelta.

Sitten tuli syksy. Lehdet muuttuivat ruskeiksi ja putosivat puista. Kukat sulkivat terälehtensä ja menivät nukkumaan. Ruoho kuivui ja kellastui. Eräänä aamuna heinäsirkka heräsi ja alkoi väristä. Hatussa oli kuuraa! Hän etsi jotakin syötävää. Mutta niitty oli paljas. Ei siemeniä, ei lehtiä, ei makeaa ruohoa. "Voi voi", hän sanoi. "Voi voi voi."

Sitten alkoi sataa lunta. Pehmeää, valkoista ja kovin, kovin kylmää. Raukka heinäsirkka oli nälkäinen ja jäätymäisillään. Hän tarpoi lumessa viulu kainalossaan, kunnes tuli muurahaisten talolle. Kop, kop, kop. Pieni muurahainen avasi oven. "Heinäsirkka!" hän sanoi. "Ole kiltti, muurahainen", sanoi heinäsirkka pienellä äänellä, "minulla on niin kylmä ja nälkä. En kuunnellut sinua. Anteeksi. Saanko tulla sisään?"

Muurahainen katsoi väristelevää heinäsirkkaa. Muut muurahaiset kerääntyivät hänen taakseen. "Sinun olisi pitänyt tehdä työtä kesällä", sanoi yksi. Mutta pieni muurahainen sanoi: "Nyt hän tietää sen. Ja meillä on tarpeeksi jaettavaksi." Niin he toivat heinäsirkan sisään. He antoivat hänelle lämpimän peiton ja ison kulhollisen siemeniä. "Kiitos", sanoi heinäsirkka, ja onnen kyynel vierähti hänen poskelleen. "Kuinka voin ikinä kiittää teitä?"

"No", sanoi pieni muurahainen, "talvi on pitkä, ja täällä alhaalla on kovin hiljaista. Voisitko soittaa meille laulun?" Heinäsirkka hymyili kaikkein suurinta hymyään. Hän otti viulunsa ja soitti. Hän soitti iloisia lauluja ja hassuja lauluja, ja muurahaiset taputtivat ja tanssivat. Koko talven he saivat ruokaa muurahaisilta ja musiikkia heinäsirkalta. Se oli iloisin talvi, jonka muurahaispesä oli ikinä nähnyt.

Kun kesä tuli taas, heinäsirkka soitti yhä viuluaan. Mutta aamuisin hän teki työtä muurahaisten rinnalla, kantoi siemeniä ja lauloi työlauluja, jotta aika kuluisi. "Vähän työtä, vähän iloa", hän lauloi, "talvi saa tulla – on ruokaa ja lämpöä." Ja kun lumi sinä vuonna tuli, kaikilla oli lämmin, vatsa täynnä ja onnellinen olo. Hyvää yötä.