Poika, joka huusi sutta

Olipa kerran poika nimeltä Niko, joka paimensi kylän lampaita. Joka aamu hän vei ne ylös vihreälle kukkulalle, ja joka ilta hän toi ne takaisin kotiin. Lampaat mutustelivat ruohoa. Pilvet leijailivat ohi. Niko soitti pientä huiluaan. Ja päivät olivat hyvin, hyvin hiljaisia. "Täällä ylhäällä ei tapahdu ikinä mitään", huokasi Niko. "Minulla on niin tylsää."

Eräänä päivänä Nikolle tuli idea. Ilkikurinen idea. Hän nousi kivelle, painoi kätensä suun ympärille ja huusi: "Susi! Susi! Susi jahtaa lampaita!" Alhaalla kylässä ihmiset pudottivat työkalunsa. Leipuri pudotti leipänsä. Maanviljelijä pudotti haravansa. He nappasivat kepit käteensä ja juoksivat kukkulalle niin nopeasti kuin pääsivät, puhisten ja huohottaen.

Kun he pääsivät huipulle, he katselivat joka suuntaan. Sutta ei näkynyt missään! Lampaat mutustelivat ruohoa tyytyväisinä. Ja Niko kieri ruohikossa ja nauroi. "Hahaha! Ei ole mitään sutta! Höynäytin teitä!" Kyläläiset eivät olleet yhtään iloisia. "Ei se ollut hauskaa, Niko", sanoi leipuri. "Jätimme työmme auttaaksemme sinua." Ja he kävelivät takaisin alas kukkulalta päätään pudistellen.

Muutamaa päivää myöhemmin Nikolla oli taas tylsää. "Susi! Susi!" hän huusi. "Apua! Susi!" Kyläläiset jättivät taas kaiken kesken ja juoksivat ylös kukkulalle. Ja taas siellä ei ollut sutta. Oli vain Niko, joka nauroi. "Höynäytin teitä taas!" Tällä kertaa kyläläiset olivat hyvin vihaisia. "Jos valehtelet", sanoi vanha paimen, "kukaan ei usko sinua, kun kerrankin puhut totta." Mutta Niko vain kohautti olkiaan.

Sitten eräänä iltana, kun aurinko laski, jokin liikahti metsän laidalla. Kaksi keltaista silmää. Harmaa häntä. Se oli oikea susi! Lampaat näkivät sen ja alkoivat määkiä. "Mää! Mää!" Nikon sydän jyskytti: tuk, tuk, tuk. Hän hypähti kivelleen ja huusi kaikin voimin: "Susi! Susi! Oikea susi! Tulkaa äkkiä, olkaa kiltit!"

Alhaalla kylässä ihmiset kuulivat hänet. "Siinäpä Niko taas", sanoi leipuri. "Hän tekee taas tepposiaan", sanoi maanviljelijä. "Meitä ei höynäytetä kolmatta kertaa." Eikä kukaan tullut. Ylhäällä kukkulalla lampaat säntäsivät joka suuntaan, pensaisiin ja alas rinnettä. Susi juoksi niiden perässä, mutta lampaat olivat liian nopeita, ja pian susi luovutti ja hiipi takaisin metsään.

Mutta nyt lampaat olivat hajallaan pitkin kukkulaa! Niko juoksi alas kylään kyyneleet poskillaan. "Siellä oli oikeasti susi", hän itki, "ja nyt lampaat ovat kadoksissa!" Vanha paimen näki hänen kasvonsa ja ymmärsi, että tällä kertaa se oli totta. "Tule", hän sanoi lempeästi. Ja kaikki ottivat lyhdyt ja menivät ylös kukkulalle huutaen: "Tänne, lampaat! Tänne, lampaat!" Yksi kerrallaan he löysivät jokaikisen lampaan.

Kun viimeinenkin pieni karitsa oli turvassa aitauksessa, Niko sanoi: "Anteeksi. En valehtele enää ikinä noin." "Tiedämme, että tarkoitat sitä", sanoi vanha paimen ja taputti häntä olkapäälle. Ja Niko piti lupauksensa. Hän puhui totta joka päivä, ja pian kaikki luottivat häneen taas. Sillä totuus on kuin lyhty: se auttaa kaikkia löytämään tien kotiin. Hyvää yötä.