Ruma ankanpoikanen

Olipa kerran lämpimänä kesäpäivänä emoankka, joka istui pesällään lammen rannalla. Se odotti, että munat kuoriutuisivat. Naks! Naks! Naks! Ulos kömpi yksi pörröinen keltainen ankanpoikanen, sitten toinen ja sitten kolmas. "Piip, piip!" ne sanoivat. Mutta yksi muna oli vielä jäljellä. Se oli kaikista munista suurin. Emoankka istui ja istui. Vihdoin, naks! Ulos pyörähti iso, harmaa, takkuinen pieni lintu.

"Kas kummaa", sanoi emoankka. "Et näytä lainkaan muilta. Mutta osaatpa uida oikein hyvin!" Ja se oli totta. Harmaa lintu polski sievästi jonon hännillä. Mutta muut tilan eläimet nauroivat hänelle. "Voi sitä isoa, rumaa ankanpoikasta!" sanoivat kanat. "Katsokaa, kuinka pitkä kaula!" sanoivat hanhet. Jopa hänen omat veljensä ja sisarensa sanoivat: "Mene pois, outo harmaa otus." Ja pieni harmaa lintu tuli hyvin, hyvin surulliseksi.

"Kukaan ei halua minua tänne", hän ajatteli. Niinpä eräänä iltana hän livahti pois korkean ruovikon läpi. Hän käveli ja käveli, kunnes tila jäi kauas taakse. Hän tuli laajalle suolle, jossa asui luonnonvaraisia ankkoja. "Olet kyllä hyvin ruma", sanoivat villiankat, "mutta saat jäädä, kunhan et häiritse meitä." Niin pieni harmaa lintu jäi sinne yksinään, veden hiljaiselle reunalle.

Syksy tuli. Lehdet muuttuivat kullankeltaisiksi ja punaisiksi, ja tuuli puhalsi kylmänä. Eräänä iltana pieni harmaa lintu näki jotain ihmeellistä. Parvi suuria valkoisia lintuja lensi taivaan poikki. Niillä oli pitkät, sulavat kaulat ja kimaltavan valkoiset siivet. "Voi", kuiskasi pieni lintu, "kuinka kauniita ne ovat." Hän venytti kaulansa pitkäksi katsoakseen niitä, ja hänen sydämessään tuntui outo, lämmin tunne, aivan kuin hän olisi tuntenut ne jostakin.

Sitten tuli talvi, kylmä ja valkoinen. Lampi jäätyi, ja pienellä harmaalla linnulla oli kovin kylmä. Ohi kulkeva hyvä maanviljelijä näki hänen väristelevän lumessa. "Voi sinua parkaa", mies sanoi lempeästi. Hän kääri linnun kaulaliinaansa ja kantoi hänet kotiin. Maanviljelijän lapset antoivat hänelle lämpimän laatikon uunin viereen ja kulhollisen jyviä. Ja siellä pieni harmaa lintu lepäili koko talven kuunnellen tulen rätinää.

Vihdoin kevät palasi. Aurinko lämmitti, ja kukat avautuivat. Pieni harmaa lintu oli kasvanut isommaksi, ja hänen siipensä tuntuivat vahvoilta. "Kiitos, kun pidit minusta huolta", hän tuntui sanovan lapsille. Lapset avasivat portin. Hän levitti siipensä, ja vuuh, ylös hän lensi, korkeammalle kuin koskaan ennen, vihreiden peltojen yli ihanaan puutarhaan, jossa oli kirkas sininen järvi.

Järvellä ui kolme kaunista valkoista joutsenta. "Ne nauravat minulle", ajatteli lintu ja painoi päänsä alas veden ylle. Mutta mitä hän näkikään vedessä? Ei enää takkuista harmaata lintua. Hän näki joutsenen! Kauniin valkoisen joutsenen, jolla oli pitkä, sulava kaula. Kolme joutsenta ui hänen luokseen ja koskettivat häntä hellästi nokillaan. "Tervetuloa, veli", ne sanoivat. "Olemme odottaneet sinua."

Järvelle tuli lapsia. "Katsokaa!" he huusivat. "Siellä on uusi joutsen! Hän on kaikista kaunein!" Nuori joutsen tunsi itsensä ujoksi ja hyvin, hyvin onnelliseksi. Hän muisti olleensa pieni harmaa lintu, jota kukaan ei halunnut. Nyt hänellä oli perhe ja ystäviä ja koko avara taivas. "En koskaan osannut uneksia tällaisesta onnesta", hän ajatteli, "silloin kun olin ruma ankanpoikanen." Ja hän liukui yli kullanhohtoisen veden, kun aurinko laskeutui. Hyvää yötä.