Punahilkka

Olipa kerran pieni tyttö, jolla oli aina yllään punainen viitta ja punainen huppu. Mummo oli ommellut sen hänelle, ja tyttö rakasti sitä niin paljon, että kaikki kutsuivat häntä Punahilkaksi. Eräänä aamuna äiti sanoi: "Mummo on vilustunut. Vie hänelle tämä kori, jossa on tuoretta leipää ja hunajaa. Pysy polulla äläkä jää juttelemaan vieraiden kanssa." "Lupaan", sanoi Punahilkka ja lähti matkaan hyppien ja loikkien.

Polku kiemurteli metsän halki korkeiden vihreiden puiden alla. Linnut lauloivat. Perhoset tanssivat. Punahilkka hyräili pientä laulua. Silloin puun takaa astui esiin iso harmaa susi, jolla oli pitkä turpa ja ovela hymy. "Huomenta, pikkutyttö", susi sanoi kaikkein sulavimmalla äänellään. "Minne olet menossa tuon ihanan korin kanssa?" Punahilkka unohti lupauksensa. "Mummolaan, tämän polun päähän", hän sanoi.

"Kuinka mukavaa", sanoi susi. "Mutta katsopas, kuinka kauniita kukkia täällä on! Eikö mummosi ilahtuisi kukkakimpusta?" Punahilkka katsoi. Punaisia unikkoja, sinisiä ruiskukkia, keltaisia leinikkejä! "Kyllä ilahtuisi", sanoi Punahilkka. Niinpä hän astui pois polulta poimimaan kukkia. Ja kun hän poimi, susi lähti juoksemaan tuulen nopeudella lyhintä tietä mummon talolle.

Kop, kop! "Kuka siellä?" huusi mummo. "Minä, Punahilkka", sanoi susi vinkuvalla äänellä. Mutta mummo oli viisas vanha rouva. Hän kurkisti ikkunasta ja näki ison harmaan hännän. "Tuo ei ole pikkutyttö!" hän kuiskasi. Nopeasti hän piiloutui isoon puiseen vaatekaappiin. Susi tuli sisään, näki sängyn tyhjänä ja pani päähänsä mummon yömyssyn ja nenälleen mummon silmälasit. Sitten hän kömpi sänkyyn ja veti peiton aina nenäänsä asti.

Pian Punahilkka saapui kukkineen. "Mummo?" hän sanoi. "Tule lähemmäs, lapsukaiseni", sanoi syvä ääni sängystä. Punahilkka tuli lähemmäs. "Mummo, miten suuret korvat sinulla on!" "Että kuulen sinut paremmin." "Mummo, miten suuret silmät sinulla on!" "Että näen sinut paremmin." "Mummo, miten suuret hampaat sinulla on!" Ja juuri silloin Punahilkka huomasi ison harmaan hännän törröttävän peiton alta.

"Et ole mummoni!" huusi Punahilkka. "Apua!" Samassa vaatekaapin ovi lensi auki. "Apua!" huusi mummokin. Ohi kulkeva metsuri kuuli heidän huutonsa ja juoksi sisään. "Ulos siitä, susi!" hän karjaisi kovalla äänellä. Susi säikähti niin kovasti, että hyppäsi suoraan ikkunasta ulos yömyssy päässä ja juoksi pois syvään metsään. Se ei tullut enää koskaan takaisin.

Mummo tuli ulos vaatekaapista ja halasi Punahilkkaa tiukasti. "Onko kaikki hyvin, rakas?" "On, mummo. Entä sinulla?" "Nyt on", sanoi mummo nauraen. He kiittivät ystävällistä metsuria, ja kaikki istuivat yhdessä pöytään. He söivät tuoretta leipää makean hunajan kanssa ja joivat lämmintä teetä. Ja mummo laittoi kukat lasipurkkiin, ja siinä ne näyttivät todella kauniilta.

Kun oli aika lähteä kotiin, Punahilkka käveli polkua pitkin, eikä astunut pois polulta kertaakaan. "Tästä lähtien", hän sanoi itselleen, "muistan aina lupaukseni enkä kerro vieraille, minne olen menossa." Kun hän tuli kotiin, äiti halasi häntä isosti. Ja sinä iltana Punahilkka nukahti lämpimään sänkyynsä turvassa ja rauhassa ja näki unta kukista ja hunajasta. Hyvää yötä.