Hannu ja Kerttu

Suuren vihreän metsän laidalla oli pieni puutalo. Siellä asuivat puunhakkaaja ja hänen vaimonsa sekä heidän kaksi lastaan, Hannu ja Kerttu. Koti ei ollut hieno, mutta siellä tuoksui leivältä ja männyltä. Joka ilta äiti suuteli lapsia ja sanoi: "Käsi kädessä, pienokaiseni. Käsi kädessä löydätte tien." "Käsi kädessä", lapset vastasivat, ja isä puhalsi kynttilän sammuksiin.

Eräänä kauniina aamuna isä lähti hakkaamaan puita, ja lapset tulivat mukaan poimimaan marjoja. "Pysykää niin lähellä, että kuulette kirveeni", hän sanoi. Hannu täytti taskunsa leivällä ja pudotteli muruja sinne tänne tien merkiksi. Sitten Kerttu huomasi pienen valkoisen linnun. Se hyppeli ja lauloi, ja lapset seurasivat sitä, vain vähän matkaa, ja sitten vähän matkaa lisää.

Pian kirveen ääntä ei kuulunut enää lainkaan. "Seurataan minun murujani", sanoi Hannu. Mutta murut olivat poissa. Metsän linnut olivat syöneet ne kaikki! Puut näyttivät kaikki samanlaisilta, ja valo muuttui pehmeäksi ja kultaiseksi. Kertun huuli alkoi väristä. Hannu otti hänen kätensä. "Käsi kädessä", hän sanoi, ja Kerttu nyökkäsi. Kaukana valkoinen lintu lauloi taas, ja lapset kävelivät laulua kohti.

Aukiolla seisoi outoin pieni talo, jonka he olivat koskaan nähneet. Sen seinät olivat piparkakkua. Katto oli kakkua. Ikkunat olivat kirkasta, kimaltavaa sokeria. Hannu taittoi palan katon reunasta. Kerttu nuoli ikkunaa. Silloin sisältä kuului narisevaa pientä ääntä: "Narskuta, narskuta, pieni hiiri, kuka talostani syö, kuka siellä liikkuu?" Ovi aukesi, ja ulos tuli pieni, pieni vanha rouva violetti huivi harteillaan.

"Tulkaa sisään, tulkaa", hän sanoi, ja antoi lapsille pannukakkuja ja petasi heille sängyt. Mutta aamulla hänen äänensä ei ollutkaan enää niin hunajainen. "Te söitte minun kattoni", hän sanoi. "Nyt te jäätte lakaisemaan lattioitani ja sekoittamaan patojani, aina ja iänkaikkisesti!" Hän oli noita, ja hyvin määräilevä. Hän lukitsi ulko-oven ja ripusti avaimen koukkuun. Koko päivän lapset tekivät työtä. Koko yön he kuiskasivat: "Käsi kädessä."

Kerttu katseli, ja Kerttu mietti. Talossa oli myös takaovi, jossa oli jäykkä puinen salpa. Eräänä aamuna hän seisoi oven vieressä ja näytti hyvin ymmällä olevalta. "Ole kiltti", hän sanoi, "miten tämä salpa toimii? En saa sitä auki." "Tyhmä lapsi", tuhahti noita. "Astut vain tästä läpi, näin." Ja ulos hän astui, puutarhaan. Kerttu työnsi oven kiinni silmänräpäyksessä. Klik! Salpa putosi paikalleen. Noita jäi väärälle puolelle ovea.

"Avatkaa!" hän huusi. Hän ravisteli ovea ja polki jalkaa. Mutta puista lensi metsän linnut, satoja niitä, sillä ne olivat haistaneet kakun. Nok, nok, nok katolla! "Hus! Hus! Minun talonihan!" huusi noita ja juoksi lintujen perään, yli mäen ja kauas pois, eikä se metsä nähnyt häntä enää koskaan. Hannu otti avaimen koukusta. Kerttu täytti esiliinansa piparkakuilla. Käsi kädessä he juoksivat ulos aurinkoon.

Valkoinen lintu lensi edellä, ja lapset seurasivat. Sitten puiden välistä kuului ääniä. "Hannu! Kerttu!" Polkua pitkin heilui kaksi lyhtyä. Äiti ja isä olivat etsineet joka päivä ja joka yö, eivätkä olleet kertaakaan lopettaneet. Voi sitä halaamista! Voi sitä nenien suukottelua! He kävelivät kotiin käsi kädessä kädessä kädessä. Illalliseksi oli piparkakkuja ja pehmeät, lämpimät sängyt. Äiti antoi suukon. Kynttilä sammui. Hyvää yötä, pienokaiseni.