Leijona ja hiiri

Leveällä, kultaisella savannilla, ison akasiapuun alla, nukkui leijona. Hän oli kaikista leijonista suurin ja vahvin, ja hänen kuorsauksensa kuulosti ukkoselta. Rrrr... rrrr... Pieni hiiri tuli juosten ja etsi siemeniä. Hänellä oli niin kiire, ettei hän katsonut eteensä. Tipsutip, tipsutip, hän juoksi leijonan ison käpälän yli ja suoraan hänen nenänsä poikki!

Leijona heräsi suureen aivastukseen. "Atsiii!" Yhdellä nopealla käpälän liikkeellä hän sai pienen hiiren kiinni hännästä. "Kuka uskaltaa herättää savannin kuninkaan?" hän karjaisi. Pikku hiiri vapisi. "Voi, ole kiltti, suuri Leijona, anteeksi! En tarkoittanut herättää sinua. Päästä minut menemään. Jos päästät, ehkä jonakin päivänä minä voin auttaa sinuakin."

Leijona nauroi niin kovaa, että puun lehdet tutisivat. "Hohhoo! Sinäkö auttaisit minua? Pikkuinen hiiri auttaisi suurta leijonaa? Tämä on hauskin juttu, minkä olen kuullut koko vuonna!" Mutta leijonalla ei ollut nälkää, hiiri oli hyvin pieni, ja hän oli pyytänyt anteeksi niin kauniisti. "Mene vain, pieni ystävä", hän naureskeli ja avasi käpälänsä. "Kiitos, kiitos!" vinkaisi hiiri. "En unohda tätä!" Ja hän juoksi pois ruohikkoon.

Muutamaa päivää myöhemmin leijona käveli korkeassa ruohikossa ja etsi viileää lepopaikkaa. Hän ei huomannut suurta köysiverkkoa, jonka metsästäjät olivat piilottaneet polulle. Hupsis! Verkko putosi hänen päälleen. Leijona veti. Hän työnsi. Hän pyöri. Mutta mitä enemmän hän sätki, sitä tiukemmin köydet pitivät hänet kiinni. "Apua!" hän karjui. Hänen mahtava karjaisunsa kulki yli koko savannin, aina joelle asti.

Kaukana pieni hiiri kuuli karjaisun. Hän tunsi sen äänen! "Se on ystäväni leijona", hän sanoi. "Hän on pulassa!" Muut eläimet pakenivat kovaa ääntä. Mutta pieni hiiri juoksi sitä kohti niin lujaa kuin pienet jalat vain kantoivat. Läpi ruohikon, yli kivien, pensaiden alta, tipsutip, tipsutip, kunnes löysi leijonan sotkeutuneena verkkoon.

"Älä huoli, Leijona", hän sanoi. "Minä tulin auttamaan." "Sinäkö?" sanoi leijona, mutta nyt hän ei nauranut. Pikku hiiri kiipesi verkon päälle ja alkoi nakertaa köysiä terävillä pienillä hampaillaan. Naks, naks, nap! Yksi köysi katkesi. Naks, naks, nap! Toinen köysi katkesi. Hän ahersi ja ahersi, ja verkon reikä kasvoi isommaksi ja isommaksi.

Lopulta reikä oli tarpeeksi suuri. Leijona astui ulos verkosta ja pudisti suurta kultaista harjaansa. Hän oli vapaa! Hän katsoi alas pieneen hiireen, ja hänen silmänsä olivat täynnä kiitollisuutta. "Pieni ystäväni", hän sanoi hiljaa, "minä nauroin sinulle. Sanoin, ettei hiiri voi koskaan auttaa leijonaa. Mutta sinä pelastit henkeni. Olen pahoillani, että nauroin." Pikku hiiri hymyili. "Sitä varten ystävät ovat."

Siitä päivästä lähtien leijona ja hiiri olivat parhaat ystävät. Hiiri ratsasti usein leijonan pään päällä, korkealla ruohikon yläpuolella, ja leijona piti huolen, ettei kukaan koskaan vaivannut häntä. Ja leijona muisti aina: ei ole ystävää, joka olisi liian pieni, eikä ystävällisyyttä, joka menisi hukkaan. Ison akasiapuun alla he katselivat yhdessä, kuinka tähdet syttyivät taivaalle. Hyvää yötä.