Jänis ja kilpikonna

Vihreällä niityllä asui jänis, joka oli hyvin, hyvin nopea. Vauhtia! Hän ehti juosta niityn laidasta laitaan, ennen kuin ehdit sanoa hänen nimensä. Ja siitä hän kertoi mielellään kaikille. Eräänä aurinkoisena aamuna kilpikonna tuli verkkaisesti kävellen ohi. Tip... tap... tip... Jänis nauroi. "Huomenta, kilpikonna! Oletko menossa jonnekin? Tuolla vauhdilla ehdit perille ensi viikolla!"

Kilpikonna ei suuttunut. Hän vain hymyili. "Voin olla hidas", hän sanoi, "mutta pääsen aina perille. Haastan sinut kilpaan." Jänis nauroi niin kovaa, että kaatui selälleen nurmikolle. "Sinäkö? Kilpaan minua vastaan? Hahhahhaa!" Kaikki eläimet tulivat kuuntelemaan. "Kilpajuoksu! Kilpajuoksu!" visersivät linnut. "No hyvä on", sanoi jänis. "Huomenaamuna. Suuresta tammesta aina mäellä seisovalle tuulimyllylle asti."

Seuraavana aamuna kaikki tulivat katsomaan. Viisas vanha pöllö nosti lehden ylös. "Paikoillanne... valmiit... nyt!" Vuush! Jänis ampaisi matkaan kuin nuoli. Hän juoksi niin kovaa, että pöly pöllysi hänen perässään. Kilpikonna nosti yhden jalan eteen, sitten toisen. Tip... tap... tip... "Eteenpäin, kilpikonna, eteenpäin!" huusivat pienet kaniinit. Pian jänis oli enää pieni piste kaukana, ja kilpikonna oli yhä aivan tammen lähellä.

Kun puolet matkasta tuulimyllylle oli kuljettu, jänis vilkaisi taakseen. Kilpikonnaa ei näkynyt missään. "Haa!" hän sanoi. "Tämä on liian helppoa. Ei se ehdi tänne moneen tuntiin. Ehdin hyvin vähän levätä." Hän käpertyi varjoisan omenapuun alle. Ruoho oli pehmeää. Mehiläiset hyrisivät. Aurinko lämmitti. "Vain pienet päiväunet", sanoi jänis ja haukotteli suuren, suuren haukotuksen. Pian hän nukkui sikeästi ja kuorsasi hiljaa.

Sillä aikaa kilpikonna jatkoi matkaa. Tip... tap... tip... Hän ei juossut, eikä hän pysähtynyt. Hän käveli lammen ohi, jossa sammakot sanoivat: "Jatka vaan!" Hän käveli kukkien ohi, joilla perhoset sanoivat: "Sinä pystyt siihen!" Jalkoja väsytti, mutta hän sanoi itselleen: "Hiljaa mutta varmasti. Hiljaa mutta varmasti." Ja askel askeleelta hän tuli mäen päälle omenapuun luo.

Siinä jänis nukkui sikeästi, ja perhonen istui hänen nenänsä päällä. Kilpikonna ei herättänyt häntä. Hän ei myöskään nauranut hänelle. Hän käveli vain hiljaa ohi. Tip... tap... tip... Mäkeä ylös hän kulki, yhä lähemmäs tuulimyllyä. Maalissa odottavat eläimet eivät uskoneet silmiään. "Se on kilpikonna!" ne kuiskasivat. "Kilpikonna tulee!"

Viimein jänis heräsi. Hän venytteli. Hän katsoi taivaalle. Aurinko oli laskemassa! "Voi ei!" Hän ponkaisi pystyyn ja juoksi niin kovaa kuin pitkät jalat kantoivat. Vauhtia, vauhtia, vauhtia! Mutta oli jo liian myöhäistä. Juuri kun jänis saapui mäen laelle, kilpikonna astui maaliviivan yli tuulimyllyn luona. Kaikki hurrasivat. "Eläköön kilpikonna!"

Jänis läähätti ja puuskutti. Hänellä oli vähän hölmö olo. Sitten hän ojensi käpäläänsä. "Hyvin tehty, kilpikonna", hän sanoi. "Sinä todella voitit." "Kiitos", sanoi kilpikonna ystävällisesti. "Sinä olet paljon nopeampi kuin minä. Mutta sinä pysähdyit, ja minä jatkoin." Siitä päivästä lähtien jänis ei enää koskaan kehunut itseään. Hänestä ja kilpikonnasta tuli hyvät ystävät, ja he katselivat yhdessä monta auringonlaskua. Hiljaa mutta varmasti. Hyvää yötä.