Peukaloliisa

Olipa kerran hyväsydäminen nainen, joka toivoi kovasti omaa lasta. Viisas vanha akka antoi hänelle ohranjyvän. "Istuta tämä", akka sanoi. Nainen istutti jyvän kukkaruukkuun, ja siitä kasvoi kaunis punainen kukka, tulppaanin näköinen. "Voi, miten ihana kukka", nainen sanoi ja suukotti sen terälehtiä. Poks! Kukka aukesi. Ja keskellä istui pikkuruinen tyttö, ei peukaloa suurempi. Niin nainen antoi hänelle nimeksi Peukaloliisa.

Peukaloliisa nukkui saksanpähkinänkuoren kehdossa, ja peittona hänellä oli ruusun terälehti. Päivisin hän souti tulppaanin terälehdestä tehdyllä veneellä vesilautasella. Airoina oli kaksi valkoista hevosenjouhta. Ja hän lauloi niin suloisella, hiljaisella äänellä, että jokainen kuulija hymyili. Mutta eräänä yönä, kun Peukaloliisa nukkui, avoimesta ikkunasta hypähti sisään iso märkä rupikonna. "Siinä olisi sievä vaimo pojalleni!" kurnutti rupikonna, ja hän kantoi pähkinänkuoren pois joelle.

Aamulla Peukaloliisa heräsi suuren vihreän lummenlehden päältä keskellä jokea. "Kvaak, kvaak, sinä menet naimisiin poikani kanssa", sanoi rupikonna. Peukaloliisa ei halunnut rupikonnan vaimoksi ollenkaan, ja hän alkoi itkeä. Joen pienet kalat kuulivat sen. "Hän on liian suloinen asumaan mudassa", ne sanoivat. Niinpä ne nakersivat lummenlehden varren poikki, ja lehti lipui pois jokea pitkin ja vei Peukaloliisan kauas, kauas.

Koko kesän Peukaloliisa asui yksin suuressa metsässä. Hän kutoi heinistä pienen sängyn ja ripusti sen ison lehden alle suojaan sateelta. Hän söi kukkien makeaa mettä ja joi lehdiltä aamukastetta. Linnut lauloivat hänelle, ja hän lauloi takaisin. Mutta sitten kesä päättyi. Lehdet putosivat, tuuli puhalsi kylmänä, ja lumihiutaleet alkoivat leijailla alas. Pikkuruiselle Peukaloliisalle jokainen hiutale oli suuri kuin tyyny.

Väristen Peukaloliisa koputti pientä ovea maan alla. Siellä asui vanha peltohiiri. "Voi sinua pientä raukkaa", sanoi peltohiiri ystävällisesti. "Tule minun lämpimään huoneeseeni ja syö kanssani päivällistä." Peukaloliisa jäi koko talveksi. Hän lakaisi lattian ja kertoi tarinoita, ja hiiri kiintyi häneen kovasti. Mutta hiiren naapuri, rikas myyrä mustassa samettitakissa, halusi naimisiin hänen kanssaan. Myyrä oli hyvin hieno, mutta hän vihasi auringonpaistetta ja kukkia, eikä Peukaloliisa rakastanut häntä.

Eräänä päivänä myyrän pimeässä tunnelissa Peukaloliisa löysi pääskysen, joka makasi aivan liikkumattomana. "Hänellä on niin kylmä", Peukaloliisa kuiskasi. Hän kutoi heinistä pehmeän peiton ja kietoi sen pääskysen ympärille. Joka ilta hän toi sille vettä lehdessä. Hiljalleen pääskynen lämpeni ja vahvistui. "Kiitos, pieni ystävä", se sanoi. "Sinä pelastit minut." Kun kevät tuli, pääskynen sanoi: "Tule mukaani, Peukaloliisa. Istu selkääni, niin lennän kanssasi aurinkoiseen maahan."

Peukaloliisa ajatteli pimeää tunnelia ja äkeää myyrää. "Kyllä", hän sanoi, "minä tulen!" Hän hyvästeli peltohiiren lämpimästi ja kiipesi pääskysen selkään. Ylös, ylös he lensivät, yli metsien ja vuorten, yli kimaltavan sinisen meren. Ilma kävi lämpimäksi ja makeaksi. Lopulta he saapuivat maahan, joka oli täynnä kukkia. Siellä oli valkoinen linna järven rannalla, ja pääskynen laski Peukaloliisan kauniin valkoisen kukan päälle.

Kukan keskellä istui pikkuruinen prinssi, ei Peukaloliisaa suurempi, päässään pieni kultainen kruunu ja selässään kirkkaat, kimmeltävät siivet. Jokaisessa kukassa asui pieni kukkaihminen, ja hän oli heidän kuninkaansa. "Tervetuloa", prinssi sanoi hymyillen. Kaikki kukkaihmiset toivat lahjoja, ja paras lahja oli pari hohtavia siipiä. Nyt Peukaloliisa pystyi lentämään kukasta kukkaan! Hän oli löytänyt ystäviä, jotka olivat juuri hänen kokoisiaan, ja kodin täynnä auringonpaistetta. Ja pääskynen lauloi hänelle iloisen laulun joka ilta, kun hän nukahti ruusuun. Hyvää yötä.