Bremenin soittoniekat

Olipa kerran aasi, joka oli kantanut raskaita jauhosäkkejä myllylle monta, monta vuotta. Nyt hän oli vanha, ja hänen jalkansa olivat väsyneet. ”Kyllä minusta vielä johonkin on”, hän ajatteli. ”Minulla on kaunis, kova ääni. Menen Bremenin kaupunkiin ja ryhdyn soittajaksi!” Niin hän lähti, tipsutti ja tapsutti, pitkää maantietä pitkin, aamuaurinko korvillaan.

Pian hän näki tien vieressä makaavan koiran, joka huohotti ja läähätti. ”Miksi olet noin väsynyt, ystävä?” kysyi aasi. ”Olen vanha”, sanoi koira, ”enkä jaksa enää juosta niin nopeasti, että voisin metsästää. En tiedä, minne menisin.” ”Tule kanssani Bremeniin”, sanoi aasi. ”Minä soitan, ja sinä voit paukuttaa rumpua!” Koira heilutti häntäänsä. ”Hau! Mikä hyvä ajatus!” Ja niin he kulkivat yhdessä eteenpäin.

Sitten he tapasivat kissan, jonka naama oli pitkä kuin sateinen päivä. ”Olen vanha”, hän sanoi, ”ja istun mieluummin takan ääressä kuin jahtaan hiiriä.” ”Tule mukaamme Bremeniin!” sanoi aasi. ”Sinähän laulat yöllä niin kauniisti.” ”Miau, tulen!” Sitten he tapasivat kukon, joka lauloi veräjän päällä. ”Kukkokiekuu! Kukaan ei tarvitse minua enää herättämään.” ”Tule mukaamme Bremeniin!” sanoi aasi. ”Sinulla on kaikista upein ääni.” Ja nyt heitä oli jo neljä.

Bremen oli kaukana, ja ilta pimeni yöksi. Neljä ystävää pysähtyi synkkään metsään. Aasi ja koira asettuivat makuulle suuren puun alle. Kissa käpertyi oksalle. Kukko lensi aivan latvaan. ”Näen valon!” hän huusi. ”Tuolla täytyy olla talo.” ”Talossa on lämmin sänky”, sanoi aasi. ”Ja ehkä iltaruokaakin”, sanoi koira. Niin he hiipivät varpaillaan puiden lomitse kohti pientä kultaista valoa.

Aasi oli pisin, joten hän kurkisti ikkunasta sisään. ”Mitä näet?” kuiskasi kukko. ”Pöydän täynnä hyvää ruokaa”, sanoi aasi, ”ja äkäisiä rosvoja, jotka laskevat varastettua kultaa.” Ystävillä oli idea. Koira nousi aasin selkään. Kissa nousi koiran selkään. Ja kukko lensi kissan päälle. Yksi, kaksi, kolme, ja heidän aivan ensimmäinen konserttinsa alkoi!

”Ii-aa!” hirnui aasi. ”Hau, hau!” haukkui koira. ”Miau!” lauloi kissa. ”Kukkokiekuu!” kiekui kukko. Ja kaikki he putosivat ikkunasta sisään kolisten! Rosvot hyppäsivät pystyyn. ”Hirviö!” he huusivat, sillä kynttilän valossa ystävät näyttivät yhdeltä valtavalta varjolta. Rosvot juoksivat ovesta ulos ja kauas, kauas metsään, eivätkä lopettaneet juoksemista ennen aamua.

Neljä ystävää istuutui pöytään ja söi ihanan illallisen. Sitten he etsivät itselleen mieluisat nukkumapaikat. Aasi asettui pehmeille oljille pihalle. Koira asettui oven taakse. Kissa käpertyi lämpimän tuhkan viereen takkaan. Ja kukko istahti korkealle katolle. He puhalsivat kynttilän sammuksiin, ja pian kaikki nukkuivat sikeästi.

Myöhemmin yöllä yksi rosvo hiipi takaisin katsomaan. Mutta pimeässä kissan vihreät silmät hehkuivat, koira murisi ”Grrr!”, aasi hirnui ”Ii-aa!” ja kukko huusi ”Kukkokiekuu!” Rosvo juoksi pakoon, eivätkä rosvot tulleet enää koskaan takaisin. Entä neljä ystävää? He pitivät pienestä talosta niin paljon, etteivät he koskaan menneet Bremeniin ollenkaan. He jäivät sinne yhdessä ja lauloivat lauluja joka päivä. Ja jos kuuntelet tänä iltana tarkasti, ehkä kuulet heidät vieläkin. Hyvää yötä.