Keisarin uudet vaatteet

Kauan sitten, punakattoisessa kaupungissa kylmän sinisen meren rannalla, asui keisari, joka rakasti uusia vaatteita. Hänellä oli takki jokaiselle tunnille. Oli aamiaistakki ja lounastakki. Oli takki, jota hän käytti vain ikkunasta katsellessaan. Kun ihmiset kysyivät: "Missä keisari on?", vastaus oli aina sama. "Hän on pukuhuoneessaan ja sovittaa takkia!"

Eräänä aamuna linnan portille tuli kaksi vierasta. "Me olemme kankurit", he sanoivat ja kumarsivat syvään. "Kudomme maailman hienointa kangasta. Ja se on taikakangasta! Se, joka on tyhmä tai huono työssään, ei näe sitä ollenkaan." "Taikakangasta!" huudahti keisari. "Tehkää minulle puku heti!" Hän antoi heille silkkiä ja kultalankaa. He piilottivat kaiken laukkuihinsa ja istuutuivat tyhjän kangaspuun ääreen.

Klik-klak, sanoi tyhjä kangaspuu. Klik-klak, klik-klak. Kankurit kutoivat koko päivän ja kutoivat tyhjää. Pian keisari lähetti vanhimman ministerinsä katsomaan. Vanha mies pani silmälasit nenälleen. Hän katsoi kangaspuita. Hän katsoi uudelleen. "Voi voi", hän ajatteli. "En näe mitään! Olenko minä tyhmä? Kenenkään ei pidä koskaan saada tietää." Niin hän hymyili ja nyökkäsi. "Mitä ihania värejä", hän sanoi. Ja klik-klak, sanoi tyhjä kangaspuu.

Lopulta keisari tuli katsomaan itse. Kaikki hänen herransa ja rouvansa tulivat perässä. "Eikö olekin kaunista?" sanoivat kankurit ja nostivat tyhjät kätensä ylös. Keisari tuijotti. Hän ei nähnyt kangasta. Hän ei nähnyt lankaa. "Voi voi", hän ajatteli. "Olenko minä tyhmä? Minä olen keisari! Kenenkään ei pidä koskaan saada tietää." Niin hän hymyili. "Kaunista!" hän sanoi. "Kaunista!" sanoivat herrat. "Kaunista!" sanoivat rouvat. Eikä yksikään heistä nähnyt mitään.

Koko yön kankurit leikkasivat saksilla ilmaa. Sip, sip, ei leikattu mitään. Pisto, pisto, ei ommeltu mitään. Aamulla he nostivat käsiään, aivan kuin pitelisivät jotain hyvin kevyttä. "Tässä ovat housut. Tässä on takki. Tuskin tunnette sitä!" Keisari riisui sinisen samettinsa ja jäi seisomaan pitkissä villakalsareissaan. Kankurit pukivat hänelle tyhjää, nappi napilta. Sitten he kumarsivat, hiipivät takaovesta ulos ja kauas mäen taakse.

Aurinkoon käveli keisari, leuka pystyssä ja kruunu päässä. Rummut pamppailivat: rumputi-tum, rumputi-tum. Koko kaupunki seisoi katselemassa. Jokainen oli kuullut taikakankaasta, eikä kukaan halunnut näyttää tyhmältä. "Mikä takki!" he huusivat. "Mikä pitkä, ihana viitta!" Jokainen vilkaisi toista, ja jokainen jatkoi hymyilemistä. Rumputi-tum, soivat rummut. Eikä vieläkään kukaan uskaltanut sanoa ensimmäisenä mitään.

Silloin eturivistä kuului pieni ääni. Pieni tyttö istui korkealla isänsä harteilla, ja hän katsoi ja katsoi. "Mutta hänellä on päällään vain alushousut!" hän sanoi. Katu hiljeni kokonaan. "Kuulitko, mitä hän sanoi?" kuiskasi tytön isä. Kuiskaus kulki pitkin katua kuin tuuli heinikossa. "Vain alushousut. Vain alushousut!" Keisari katsoi alas. Siinä olivat hänen pienet puunapit. Siinä olivat hänen omat polvensa.

Hänen poskensa punastuivat. Sitten hänen hartiansa alkoivat täristä. "Ho, ho, ho!" nauroi keisari. "Niinpä on!" Ja koko kaupunki nauroi hänen mukanaan, pitkään ja ystävällisesti. Hän kumarsi pienelle tytölle. "Kiitos", hän sanoi. "Sinä kerroit minulle totuuden." Sinä iltana hän puki ylleen vanhan raidallisen yöpaitansa, sen pehmeän, jonka kyynärpäässä oli paikka. Kaikki saattoivat nähdä sen. Ja se tuntui lämpimältä kaikkialla. "Tämä", hän sanoi haukotellen, "on maailman hienointa kangasta." Hyvää yötä.