Jaakko ja pavunvarsi

Kauan sitten, kaukana Englannissa, asui poika nimeltä Jaakko äitinsä ja lehmänsä Maitomarjan kanssa. He olivat hyvin köyhiä. Eräänä aamuna Maitomarja ei antanut maitoa lainkaan, ja puurokattila oli tyhjä. ”Vie hänet torille, Jaakko”, sanoi äiti huokaisten. ”Myy hyvään hintaan ja tuo rahaa leipää varten.” Jaakko otti narun, ja niin he lähtivät astelemaan, klip klop, klip klop, pitkää tietä pitkin.

Tiellä hän tapasi hassun pienen vanhan miehen, jolla oli vino vihreä hattu. ”Onpa hieno lehmä”, mies sanoi. ”Annan sinulle siitä viisi papua. Istuta ne illalla, niin aamulla ne yltävät taivaaseen asti.” Viisi taikapapua! Jaakon mielestä se oli oikein hyvä kauppa. Mutta äidin mielestä ei ollut. ”Papuja? Voi, Jaakko!” Pavut lensivät ulos ikkunasta, ja Jaakko meni nukkumaan leivänkannikka mukanaan ja raskas mieli rinnassa.

Aamulla hänen huoneensa oli täynnä vihreää varjoa. Jaakko juoksi ulos. Siinä seisoi pavunvarsi, joka oli paksu kuin lato, ja sen latva katosi pilviin. Käsi kädeltä ja lehti lehdeltä Jaakko kiipesi ylös, ylös, ylös. Ohi varisten. Ohi sateen. Ylös, ylös, ylös, kunnes hän astui pehmeälle valkoiselle tielle. Tien päässä seisoi linna, niin suuri, että sen ovenkahva oli kaukana hänen päänsä yläpuolella.

Jättiläisnainen avasi oven. Hänellä oli ystävälliset silmät. ”Voi sinua laihaa pientä”, hän sanoi ja antoi pojalle leipää ja maitoa. Sitten lattia alkoi täristä. Töm. Töm. Töm. ”Se on mieheni! Äkkiä, kuparipataan!” Jättiläinen astui sisään nuuhkien. ”Hyvä hyvä, hui hai, haisee pojalta ja leivältä, voi voi!” ”Hupsua, kulta”, sanoi hänen vaimonsa. ”Se on vain sinun illallisesi.” Niin jättiläinen istuutui, ja Jaakko pysyi aivan hiljaa kuin kivi.

Illallisen jälkeen jättiläinen kutsui kanansa. ”Munii!” hän sanoi, ja kana muni munan puhtaasta kullasta. Hän kutsui harppunsa. ”Soita!” hän sanoi, ja se soi niin suloisesti, että hänen suuri päänsä alkoi nuokkua. Pian hän jo kuorsasi. Jättiläisen vaimo nosti padan kantta. ”Tuo kana ja harppu kuuluivat isällesi”, hän kuiskasi. ”Mieheni vei ne kauan sitten eikä koskaan antanut takaisin. Vie ne kotiin, pieni.”

Jaakko pisti kanan toisen käsivartensa alle ja harpun toisen. Mutta harppu heräsi. ”Isäntä! Isäntä!” se lauloi. Jättiläinen avasi toisen silmänsä. ”Hyvä hyvä, hui hai, kuka vei harppuni pois? Tule, tule, tule pois!” Töm. Töm. Töm. Pilvitietä juoksi Jaakko ja tarttui pavunvarteen. Käsi kädeltä ja lehti lehdeltä alas, alas, alas. Korkealla hänen yläpuolellaan varsi alkoi täristä.

”Äiti, kirves!” Kop, kop, kop kävi Jaakon kirves. Pavunvarsi huokaisi pitkän vihreän huokauksen. Se kallistui hitaasti, hitaasti ja painui pitkin niittyä kuin pitkä vihreä nauha. Korkealla pilvissä jättiläinen veti isoa saappaansa takaisin. ”Liian huojuva”, hän mutisi. ”Siellä alhaalla on muutenkin liian pientä.” Hänen vaimonsa toi hänelle kulhollisen vanukasta ja hyräili pientä säveltä. Ja se oli jättiläisen mielestä vielä parempaa kuin harppu.

Kana muni yhden kultamunan joka päivä, ja se riitti hyvin. Jaakon äiti osti Maitomarjan takaisin, ja puurokattilassa oli puuroa. Ja joka ilta pieni harppu lauloi heidät uneen. Korkealla pilvissä jättiläinen viihtyi kotonaan. Jos kuulet kesäyönä matalaa, pehmeää jyrinää, älä huolestu. Se on vain hän, kuorsaamassa. Hyvä hyvä, hui hai, nukkumaan nyt kaikki. Hyvää yötä.