Momotaro, persikkapoika

Kauan sitten Japanissa asui vanha mies ja vanha nainen pienessä talossa vuorten lähellä. He olivat hyviä ja onnellisia, mutta heillä ei ollut lapsia. Eräänä päivänä vanha mies lähti metsään keräämään polttopuita, ja vanha nainen meni joelle pesemään pyykkiä. Silloin jokea pitkin tuli kelluen, keinuen ylös ja alas, valtava, pyöreä, vaaleanpunainen persikka! "Voi sentään", hän sanoi, "mikä ihana persikka! Vien sen kotiin miehelleni."

Illalla vanha mies otti veitsensä ja aikoi halkaista persikan. Mutta ennen kuin veitsi ehti edes koskea siihen, persikka halkesi ihan itsestään. Ja sen sisällä oli pikkuruinen poikavauva, joka nauroi ja heilutti käsiään! "Älkää pelätkö", sanoi vauva. "Olen tullut teidän pojaksenne." Vanhukset olivat niin onnellisia, että itkivät ilosta. He antoivat pojalle nimen Momotaro, se tarkoittaa persikkapoikaa, ja rakastivat häntä koko sydämestään.

Momotaro kasvoi vahvaksi ja ystävälliseksi. Hän auttoi isää kantamaan puita ja äitiä kantamaan vettä. Eräänä päivänä hän kuuli surullisia uutisia. Kaukaisella saarella asui isoja oneja, karkeita, äreitä sarvipäisiä jättiläisiä. He olivat käyneet kylissä ja vieneet ihmisten riisiä ja aarteita. "Minä lähden sille saarelle", sanoi Momotaro, "ja pyydän heitä antamaan kaiken takaisin." Äiti pakkasi hänelle matkaevääksi pussillisen makeita hirssiklimppejä.

Tiellä juoksi hänen luokseen koira. "Momotaro, minne olet menossa?" "Onien saarelle, hakemaan takaisin sen, mitä he veivät." "Annatko minulle klimpin? Sitten tulen mukaasi!" Momotaro jakoi klimpin, ja koira lähti hänen mukaansa. Sitten puusta heilahti alas apina ja kysyi ihan samaa. Ja sitten alas lensi vielä fasaani, jonka höyhenet hohtivat kirkkaan vihreinä ja punaisina. Momotaro jakoi klimppinsä kaikille, ja nyt heitä oli neljä ystävää.

Yhdessä he rakensivat pienen veneen ja purjehtivat meren yli. Aallot nousivat ja laskivat, nousivat ja laskivat. Fasaani lensi edellä näyttämään tietä. Viimein he näkivät saaren, jossa oli korkeita tummia kallioita ja valtavan iso portti. "Kop, kop!" huusi Momotaro rohkeasti. Portti narahti auki, ja ulos tulivat onit. He olivat hyvin isoja, heillä oli kiharat hiukset ja pienet sarvet, ja he näyttivät kovin yllättyneiltä.

"Kuka sinä olet, pieni?" jylisi suurin oni. "Minä olen Momotaro", sanoi poika. "Olette vieneet riisiä ja aarteita ihmisiltä, jotka tarvitsevat niitä. Antakaa ne kaikki takaisin, olkaa hyvät." Onit nauroivat: "Ho ho hoo!" Mutta koira haukkui hau hau, apina kiljui, fasaani räpytti siipiään, ja Momotaro seisoi suorana eikä hievahtanutkaan. Silloin onit lopettivat nauramisen. "Kukaan ei ole koskaan puhunut meille näin rohkeasti", sanoi suurin oni. "Ja... ja kukaan ei ole koskaan pyytänyt meiltä näin kauniisti."

"Miksi te otatte toisten tavaroita?" kysyi Momotaro. Onit katsoivat isoja jalkojaan. "Meidän saarellamme on kivikkoista. Täällä ei kasva mikään. Meillä oli nälkä, eikä kukaan koskaan käy meitä katsomassa." Momotaro avasi pussinsa. "Tässä, maistakaa näitä." Jokainen oni otti hirssiklimpin. "Mmm!" he sanoivat. "Tosi hyvää!" "Jos annatte aarteet takaisin", sanoi Momotaro, "minä opetan teidät kasvattamaan hirssiä, ja te voitte tulla meille kauppaa käymään, niin kuin hyvät naapurit."

Onit suostuivat. He lastasivat veneen täyteen riisiä ja aarteita ja vilkuttivat hyvästit. Momotaro ja hänen ystävänsä purjehtivat kotiin, ja kaikki kylien asukkaat saivat omansa takaisin. Vanha mies ja vanha nainen halasivat Momotaroa tiukasti. Ja siitä lähtien onit kasvattivat saarellaan hirssiä ja tulivat joka kevät torille tuoden mukanaan leveät hymyt ja pienet lahjat. Momotaro, hänen vanhempansa ja hänen kolme ystäväänsä elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Hyvää yötä.