Prinsessa ja herne

Olipa kerran prinssi, joka halusi naimisiin oikean prinsessan kanssa. Hän matkusti ympäri maailmaa etsimässä sellaista. Hän tapasi pitkiä prinsessoja ja lyhyitä prinsessoja, äänekkäitä prinsessoja ja hiljaisia prinsessoja. Mutta jotenkin hän ei koskaan ollut varma, olivatko he oikeita prinsessoja. Aina oli jotakin, mikä ei ihan täsmännyt. Niin prinssi palasi kotiin vähän surullisena, sillä hän olisi niin kovasti halunnut löytää oikean prinsessan.

Eräänä iltana nousi hirveä myrsky. Ukkonen jylisi: jyrr, jyrr! Salamat välähtelivät, ja sade tuli alas kuin vesiputous. Sitten kuului kop, kop, kop! Linnan portilla koputettiin. Vanha kuningas meni itse avaamaan. Ja siinä, sateessa, seisoi nuori neito. Vesi valui hänen hiuksistaan ja viitastaan, kenkien kärkiin ja taas ulos kantapäistä. ”Hyvää iltaa”, neito sanoi. ”Olen prinsessa, ja olen eksynyt.”

”Oikea prinsessako? Pian me sen näemme”, ajatteli vanha kuningatar. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän meni vierashuoneeseen, otti pois kaikki lakanat ja peitot ja laski yhden pienen vihreän herneen aivan sängyn pohjalle. Sitten hän nosti herneen päälle kaksikymmentä pehmeää patjaa. Ja patjojen päälle hän kasasi kaksikymmentä pehmeää untuvapeittoa. Sänky oli niin korkea, että sinne kiipeämiseen tarvittiin tikkaat!

”Sänkysi on valmis, kultaseni”, sanoi kuningatar. Prinsessa katsoi ylös, ja ylös, ja vielä ylemmäs. Hän kiipesi pitkiä tikkaita, yksi askel, kaksi askelta, aina aivan ylös asti. ”Hyvää yötä”, sanoi kuningatar ja sammutti kynttilän. Prinsessa laskeutui korkealle, pehmeälle sängylle. Tuuli ulvoi ulkona. Sade ropisi ikkunoihin. Ja prinsessa kääntyi tälle kyljelle ja sitten toiselle.

Hän kääntyi vasemmalle. Hän kääntyi oikealle. Hän käpertyi pieneksi, ja hän venytti itsensä pitkäksi. Mutta mitä tahansa hän teki, jokin painoi häntä selkään! ”Voi voi”, hän kuiskasi, ”mikähän se on?” Hän laski lampaita. Hän laski tähtiä. Hän hyräili pientä tuutulaulua. Mutta uni ei tullut. Koko yön hän pyöri ja kääntyili, kunnes linnut alkoivat aamulla laulaa.

Aamulla kuningatar kysyi: ”Nukuitko hyvin, kultaseni?” ”Voi, olen pahoillani, mutta en melkein nukkunut ollenkaan”, sanoi prinsessa kohteliaasti. ”Sängyssä oli jotakin kovaa. Tuntui kuin siellä olisi ollut pieni kivi. Olen ihan sinelmillä!” Kuningatar hymyili. Kuningas hymyili. Ja prinssi hymyili kaikista eniten. Vain oikea prinsessa voisi tuntea yhden pienen herneen kahdenkymmenen patjan ja kahdenkymmenen untuvapeiton läpi!

”Sinä olet oikea prinsessa!” sanoi prinssi. Pian hän huomasi, että prinsessa oli myös rohkea ja ystävällinen ja erittäin taitava kertomaan hauskoja tarinoita. He kävelivät yhdessä puutarhassa joka päivä. He puhuivat tähdistä ja myrskyisestä yöstä ja pitkistä tikkaista. Eikä aikaakaan, kun prinssi kysyi, tulisiko hän hänen vaimokseen, ja prinsessa sanoi kyllä.

Entä pieni herne? Se asetettiin lasivitriiniin linnan museossa pehmeälle samettityynylle, ja siellä sen voi nähdä vielä tänäkin päivänä, ellei joku ole ehtinyt viedä sitä pois. Ja joka ikinen yö prinsessa nukkui kodikkaassa sängyssä, jossa oli vain yksi patja, yksi peitto eikä yhtään hernettä. Hän nukkui niin hyvin, koko yön, aivan kuten sinäkin nukut tänä yönä. Hyvää yötä.