Suutari ja tontut

Olipa kerran pieni kaupunki, jossa oli vinot katot. Siellä asui vanha suutari nimeltä Tobias. Hän teki ahkerasti työtä joka päivä ja takoi pienellä vasarallaan: kop, kop, kop. Mutta ajat olivat huonot. Eräänä iltana nahkaa oli jäljellä enää yhden kenkäparin verran. "No niin", huokasi Tobias, "leikkaan sen tänä iltana ja ompelen aamulla." Hän asetteli palat siististi työpöydälle, puhalsi kynttilän sammuksiin ja meni nukkumaan.

Aamulla Tobias tuli portaita alas ja hieroi unisia silmiään. Ja mitä hän näkikään? Pöydällä seisoi kenkäpari, aivan valmiina! Jokainen pisto oli pieni ja suora. Nahka kiilsi kuin kastanja. "Vaimo, vaimo, tule katsomaan!" hän huusi. Vaimo riensi paikalle. "Kuka ne on voinut tehdä?" hän kuiskasi. Kukaan ei tiennyt. Samana päivänä liikkeeseen astui herrasmies. Hän ihastui kenkiin niin kovasti, että maksoi niistä tarpeeksi kahden uuden kenkäparin nahkaan.

Sinä iltana Tobias leikkasi kaksi paria kenkiä ja jätti ne pöydälle. Aamulla ne olivat siinä, valmiina ja kiiltäviä! Kaksi ostajaa osti ne, ja Tobias osti nahkaa neljään pariin. Aamulla neljä paria oli valmiina. Sitten kahdeksan paria. Sitten vielä enemmän! Pian pieni kauppa oli täynnä iloisia ihmisiä, jotka sovittivat kaupungin hienoimpia kenkiä. Tobiaalla ja hänen vaimollaan oli leipää pöydässä ja puita takassa. Mutta he eivät vieläkään tienneet, ketkä heitä auttoivat.

Eräänä yönä, juuri ennen talvea, Tobias sanoi: "Vaimo, valvotaanko ja katsotaan, kuka meitä auttaa?" "Voi kyllä", sanoi vaimo. He jättivät kynttilän palamaan ja piiloutuivat nurkassa roikkuvien takkien taakse. He odottivat ja odottivat, hiljaa kuin kaksi hiirtä. Kello kävi: tik, tak. Kaupunki vaipui uneen. Ja sitten, keskiyöllä, kuului pieni ääni: tip, tap, tip, tap.

Kaksi pientä tonttua tuli hyppelemällä lattian poikki! Ne kiipesivät työpöydälle. Ne tarttuivat neuloihin ja pieniin vasaroihin ja ryhtyivät töihin. Ommel, ommel, kop, kop! Niiden sormet liikkuivat niin nopeasti, että suutari tuskin näki niitä. Ne hyräilivät työn lomassa. Mutta Tobias huomasi jotain. Tonttujen jaloissa ei ollut kenkiä, ja niiden vaatteet olivat ohuet ja täynnä reikiä. Kun työ oli tehty, ne hyppäsivät alas ja juoksivat yöhön.

"Nuo rakkaat pienet tontut ovat auttaneet meitä niin paljon", sanoi vaimo seuraavana aamuna. "Mutta niillä on varmasti kylmä. Tehdään niille jotain lämmintä." "Mikä ihana ajatus", sanoi Tobias. Niinpä vaimo ompeli kaksi pientä paitaa, kaksi pientä takkia ja kaksi paria villasukkia. Ja Tobias teki kaksi paria pikkuruisia saappaita, pienimpiä ja pehmeimpiä, mitä hän oli koskaan tehnyt. Sinä iltana he jättivät pöydälle nahan sijasta lahjat. Sitten he piiloutuivat taas.

Keskiyöllä, tip, tap, tontut tulivat sisään. Ne kiipesivät pöydälle töihin, mutta löysivätkin lahjat! Niiden silmät suurenivat. Ne pukivat päälleen paidat, takit, sukat ja saappaat. Ne katsoivat toisiaan ja nauroivat ja nauroivat. Sitten ne tanssivat! Ne tanssivat pöydän yli, tuolien yli ja suoraan ulos ovesta laulaen iloista pientä laulua lämpimistä uusista vaatteistaan.

Tontut eivät enää koskaan tulleet tekemään kenkiä. Mutta se ei haitannut. Tobias oli oppinut niiden niksit, ja hänen kauppansa menestyi hamaan loppuun asti. Joka talvi, kun lumi leijaili hiljaa alas, hän ja hänen vaimonsa istuivat takan ääressä ja hymyilivät. "Toivottavasti pikku ystävillämme on tänä iltana lämmin", he sanoivat. Ja jossain tähtien alla kaksi pientä tonttua pienissä saappaissaan oli myös lämpimänä ja kotoisana. Loppu. Hyvää yötä.